Nainen seisoi metroaseman sisäänkäynnillä tietämättä mitä tehdä.

Ohikulkijat etenivät kaoottisesti, ja lopulta osa heistä alkoi juosta. Tuuli riepotteli McDonald’sin paperipussia, joka varjosti kulkijoita jääden lopulta lojumaan märkänä suojatielle. Sade tuntui rankistuvan entisestään.
 
Vähän matkan päässä oli Times Square, jonka suurella näytöllä Hong Kongin erityisalueen kaupunginjohtaja Tsang oli antamassa olympiasoihtuun kohdistuvaan iskuun liittyvää lausuntoa lehdistölle. Yhtäkkiä ruutu pimeni, ja sen vasempaan ylänurkkaan ilmestyi suurin kirjaimin varoitus toisen asteen hirmumyrskystä.
 
Vakavailmeinen naisankkuri raportoi: ”Neoguri-taifuuni on tuomassa vaarallista säätä Hong Kongiin. Ilmatieteenlaitos antoi ensimmäisen keskivahvan sateen varoituksen tänä vuonna. Macaossa tuli tänään iltapäivällä voimaan neljännen asteen hirmumyrskyn varoitus, jonka vuoksi Turbojet-laivayhteys Hong Kongin ja Macaon välillä on toistaiseksi keskeytetty. Pesukarhuksi ristityn taifuunin odotetaan iskevän Guangdongin maakunnan Yangjiangin kaupunkiin iltaan mennessä. Taifuunin keskus on todennäköisesti 150 kilometrin päässä Hong Kongista itään, ja sen odotetaan liikkuvan koilliseen 18 km:n tuntinopeudella. Myrsky saavuttaa Guangdongin provinssin satunnaisten tuulenpuuskien ja ukkosten siivittämänä.”

Keski-ikäinen mies kyykistyi ja laski kangaskassinsa maahan. Kassin kantohihnassa oli kuviona tummanpunainen kolmio – kyseessä oli tunnetun hongkongilaisen kuljetusfirman logo. Mies avasi uniformunsa takin, jolloin pistävä haju täytti ilman. Nainen nojautui sivummalle päästäkseen kauemmaksi miehestä. Hän kuuli tämän sanovan: ”Ilmatieteenlaitos on perseestä. Macaossa on neljännen asteen varoitus eikä kenenkään tartte mennä töihin, mutta meillä annetaan vaan toisen asteen varoitus. Miksi me ollaan niin hemmetin erilaisia, häh?”
 
Ukkonen jyrähti yllättäen ja sade alkoi piiskata maata luoden seinämän maan ja taivaan välille. Vanha mies menetti malttinsa ja alkoi möykätä kovempaan ääneen. Nainen seisoi sadeverhon takana ja sai vähitellen hermonsa rauhoittumaan. Ulkopuolinen maailma oli vihdoinkin poissa näkyvistä.
 
***
 
Oli naisen viidestoista päivä töissä eikä hän ollut onnistunut saamaan vielä yhtäkään bonusta. Epätoivon ajatukset kuun loppuun saakka selviämisestä täyttivät hänen mielensä, sillä 5500 Hong Kongin dollarin peruspalkka ei riitä pitkälle. Toisaalta hän kuitenkin tunsi tyytyväisyyttä siitä, että oli onnistunut vastavalmistuneena pitämään työpaikkansa työttömyysaallon pyyhkäistessä kaupungin yli. Hän oli aina ollut hyvin tunnollinen, ja vaatimaton mutta silti riittävä tulotaso oli varmasti palkinto siitä. Vakaan taloudellisen tilanteen varmistaminen oli kuitenkin johtanut siihen, ettei hän ollut kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana tavoitellut elämässään mitään enempää.
 
Naisen näkökenttä alkoi sumentua, ja lopulta hän kykeni näkemään ainoastaan pieniä pisteitä. Tuulenvire värisi ilmassa juoksevan veden liplatuksen rinnalla. Hän sulki silmänsä ja kuunteli ääntä, joka voimistui voimistumistaan.
 
Yllättäen tuuli muutti suuntaansa tunkeutuen sisätiloihin asti. Joku avasi sateenvarjon hermostuneesti. Viileät vesipisarat paiskautuivat naisen säärille, ja saivat hänet värisemään kylmästä. Hän huomasi mainospinonsa pudonneen maahan. Osa lehtisistä kastui läpimäräksi saman tien. Yksi kuitenkin kellui pidemmälle metroasemaa kohti, ja nainen lähti seuraamaan sitä. Juuri kun nainen oli saavuttamaisillaan lehtisen, joku astui sen päälle hypähtäen kuitenkin säikähtäneesti askeleen takaisin huomattuaan lehden. Nainen nosti vettä valuvan mainoksen, jonka paksu muste ja tarkka kuva olivat muuttuneet likaisen väriseksi tohjoksi.
 
”Olen pahoillani”, nainen kuuli syvän miesäänen sanovan. Nainen vilkaisi sivulle, mutta näki vain tumman karvaisen ohimon.
 
Sanomatta sanaakaan nainen nousi ylös, heitti lehtisen läheiseen roskakoriin ja laahusti takaisin aseman sisäänkäynnille.
 
Nainen pyyhki loput mainoslehtiset nenäliinoilla. Hän pakkasi ne muovisiin kuoriin ja asetteli pinossa laukkuunsa. Nainen puristi laukkua tiukasti rintaansa vasten. Laukku oli niin iso, että se sai naisen näyttämään vielä pienemmältä kuin hän oikeasti oli.
 
”Tämä on puhdas.”
 
Kuullessaan äänen nainen kääntyi ja näki saman hahmon kuin aiemmin — tummat miehen kasvot.
 
Tuonväriset naamat olivat kaukana epätavallisesta tässä kaupungissa. Täällä asui paljon kaakkoisaasialaisia: intialaisia, srilankalaisia, pakistanilaisia ja filippiiniläisiä. He olivat jo pitkään olleet osa tätä yhteiskuntaa eivätkä enää erottuneet joukosta lähes lainkaan.
 
Jotakin erilaista näissä kasvoissa silti oli. Hetken tutkailun jälkeen syykin selvisi: kyse oli yksityiskohdista.
 
Tavallisesti tummempi-ihoiset näyttävät eloisilta syvine silmineen, korkeasti kaartuvine nenineen, korkeine poskipäineen ja mataline leukoineen. Nämä ominaisuudet näkyivät myös näissä kasvoissa, mutta jollakin hienovaraisella tavalla niistä puuttui kaikki eloisuus. Kasvot näyttivät lähes kadotetuilta, ja karkeus oli niiden päävivahde.
 
Onneksi edes reunat ja kulmat ovat tallella, nainen ajatteli.
 
“Hei, oletko kunnossa?” Nainen huomasi kasvojen kääntyneen alaspäin ja tuijottavan häntä huolestuneena.
 
Nainen otti lentolehtisen ja kiitti.
 
”Eipä mitään”, mies vastasi kantoninkiinaa murtaen.
 
***
 
Sade ei näyttänyt merkkiäkään lakkaamisesta vaan se rankistui ennestään jo hämärtyvässä päivänvalossa. Väkijoukko sisäänkäynnillä kasvoi. Useimmat halusivat vain päästä sateensuojaan vaikka tiesivät, että odottaminen saattaisi kestää pienen ikuisuuden. Vaikkei ilmatieteenlaitokseen ollut luottamista, Pesukarhuksi nimetty taifuuni oli tullut uhkaavampana kuin kukaan olisi osannut odottaa. Ihmiset valittivat kilvan ja odottivat odottamistaan lähtemättä kuitenkaan pois. Puheensorina nousi naisen korviin kuin vaimea humina.
 
Naisen päätä särki mutta hänen oli jäätävä paikalleen. Metroasemat olivat hänen työskentelyaluettaan.
 
Nainen koetti terästää katsettaan silmäilemällä väkijoukkoa. Aseman lähellä oleva kiinanruusu värisi voimakkaasti sateessa. Koska etelän kukintakausi saapui yleensä aikaisin, tämä kasvi olisi voinut olla jo täydessä loistossaan, mutta tänä vuonna se kohtasi taifuunin kukkien ollessa aukeamaisillaan. Kukinta oli kuitenkin vain pieni murhe pensaan eloonjäämiskamppailuun verrattuna. Lopulta natiseva ääni täytti ilman ja kokonainen oksa katkesi rungosta lehtineen päivineen.
 
Napsahdus sai naisen sydämen jyskyttämään. Hän katsahti kelloonsa ja huokaisi helpotuksesta. Oli aika lopettaa tältä päivältä, hän ajatteli.
 
Nainen nosti kassinsa ja kääntyi. Edessä häämötti pitkä hahmo tummine kasvoineen. Nainen tajusi tämän olevan sama mies, jonka hän oli juuri kohdannut. Mies katsoi naisen maahan pudottamaa lentolehtistä ja vaikutti kärsimättömältä. Nainen näki nyt miehen kasvot kunnolla. Mies oli oikeastaan melko nuori, ja vaikka nainen ei ollut kovin taitava arvioimaan ulkomaalaistaustaisten ikää, mies oli varmasti alle kolmenkymmenen. Ehkä tumma iho sai hänet näyttämään vanhemmalta.
 
Nainen hymyili miehelle tämän nostaessa katseensa. Mies hymyili takaisin valkoiset hampaat loistaen. Sitten hän osoitti lentolehtistä naiselle ja kysyi: ”Mitä tuossa sanotaan? En osaa lukea kiinaa.”
 
”Se on rekrytointimainos”, nainen vastasi kierrellen. Siinä samassa hän näki jotakin kiiltävää miehen paidankauluksen alla: platinainen kaulakoru, joka oli A-kirjaimen muotoinen. Sen kirjasin muistutti itäeurooppalaista kirjoitustyyliä, ja kirjaimien väliin oli jätetty pienet raot. Koru oli kuuluisan italialaisen metallijuotoksiin erikoistuneen korutaiteilijan, Steve Kanen tuotantoa. Korun vahvuutena pidetään sen siroutta, mikä on samalla kiehtova paradoksi karkean materiaalivalinnan rinnalla. Nainen tiesi kaiken tämän, ja hymyili katkeraa hymyä huomatessaan, kuinka hänen tietämykselleen tuli vihdoinkin käyttöä. Jos ajat olisivat olleet paremmat, hän olisi voinut työskennellä korujen hinta-arvioijana tai saavuttaa ehkä jotakin vielä suurempaa.
 
Nainen katsoi miestä nyt aivan uusin silmin.
 
***
 
”Olemme rekrytoimassa uusia lahjakkuuksia”, nainen kertoi miehelle.
 
Hän yritti pysyä kylmänrauhallisena paljastamatta innostustaan.
 
Mies silmäili lentolehtisen läpi vielä kerran huolella ja kysyi: ”Minkälaisia lahjakkuuksia?”
 
Nainen otti käyntikortin laukustaan ja antoi sen miehelle.
 
Kortissa luki: Vivian Chan, Material Life CO.LTD.
 
Nainen hymyili, tällä kertaa aidosti. ”Annas kun kerron. Kyseessä on mallien välitysfirma, jonka yhteyshenkilönä minä toimin.”
 
Mies kohotti kulmakarvojaan, ja hänen silmänsä näyttivät hehkuvan innostuksesta. ”Eli olet siis kykyjenmetsästäjä?”
 
”Aloitin tämän työn vasta hiljattain”, nainen kertoi vaatimattomasti, ”mutta kyllä, meidän vastuullamme on löytää uusia nuoria tähtiä. Firmalla on monien vuosien kokemus alalta.” Nainen osoitti mainoslehtiseen painettua kuvaa ja jatkoi: ”Tämä on tuon miehen ensimmäinen TV-mainos. Me löysimme hänet.”
 
Kuvassa oli kuuluisa miestähti, jonka ura oli ollut nousukiidossa viime vuosina.
 
”Vau.” Tummanpuhuva mies ei kyennyt muuta kuin henkäisemään hiljaa.
 
Nainen tarkasteli miestä huolellisesti ja puhui tälle nyt paljon aidommalla äänensävyllä. ”Millaisena sinä näet itsesi?”
 
Mies katsoi naista hämmentyneenä. ”Itseni?”
 
”Niin. En usko, että ihmisillä on yleensä kovin selkeä käsitys itsestään, varsinkaan omista vahvuuksistaan. Et taida tietää kuinka omanlaatuinen tyyli sinulla onkaan – paikalliselta nuorisolta puuttuu kansainvälinen look. Meidän tähtemme työskentelevät ainoastaan kansainvälisten brändien mainoksissa. Se on hyvin tärkeää firmallemme. Aasialaisia tyyli-ikoneja, kuten Hidetoshi Nakata ja Ai Tominaga, on markkinoilla jo tarpeeksi. Ihmiset kyllästyvät helposti ja odottavat aina jotakin uutta.”
 
”En ole koskaan kuullutkaan noista kahdesta.” Mies raapi päätään mietteliäästi. ”Tiedän vain Gill Mohindepaul Singhin”, hän sanoi yhtäkkiä, kasvoillaan hymy, joka muutti hänen ilmeensä leikkisäksi.
 
Epätoivo valtasi naisen. Gill oli vitseistään tunnettu intialainen tähti, joka oli syntynyt Hong Kongissa. Vähän aikaa sitten kyseinen julkimo oli mainostanut impotenssilääkettä teräsmiehen punaiseen viittaan pukeutuneena.
 
”Et ole samantyylinen kuin hän”, nainen yritti taivutella miestä. Miehen keskittyminen alkoi herpaantua. Sade näytti hellittäneen vähän, ja ihmiset alkoivat avata sateenvarjojaan ja lähteä.
 
Mies vaikutti kiusaantuneelta naisen yhtäkkisestä puheliaisuudesta. Nainen teki nopean päätöksen.
 
”Mielestäni sinun ulkonäkösi sopisi yhteen uusimmista mainosprojekteistamme, joka liittyy urheiluvälineisiin. Paikasta on toki kova kilpailu muhkean palkkion vuoksi. Haluaisitko tulla toimistollemme casting-tilaisuuteen? Voit ottaa minuun yhteyttä puhelimitse, jos sinua kiinnostaa.”
 
Nainen osoitti miehen kädessä olevaa käyntikorttia. Mies katsahti korttia uudelleen ja luki ääneen: ”Neiti Chan.” ”Voit kutsua minua Vivianiksi”, nainen sanoi, hymyili niin ystävällisesti kuin osasi ja sanoi näkemiin.
 
Nainen avasi sateenvarjonsa ja poistui sisäänkäynniltä hiljaisuuden vallitessa. Hän yritti kävellä nopeasti katsomatta taakseen.
 
***
 
Oli myöhä yö kun hän saapui kotiin.
 
Hän asui kaupungin laidalla Tin Shui Wain alueella. Siellä oli hiljaista, toisin kuin Hong Kongin keskustassa.
 
Seistessään kotiovensa edessä nainen näki haikaran lentävän laiskasti veden yli. Hong Kongin hallitus oli perustanut alueelle Wetland Parkiksi kutsutun luonnonsuojelualueen.
 
Pöydällä oli kattilallinen perinteistä kiinalaista keittoa, jonka pääainesosat olivat japanilainen nuolijuuri ja kananjalat. Kaikki Kantonin alueen naiset, hänen äitinsä mukaan lukien, osaavat valmistaa tätä hitaasti haudutettavaa herkkua. Äidin luovuutta ilmensi hänen uskonsa siihen, että ruuanlaitossa eläinten elimet vastaavat ihmisten omia. ”On oltava vahvat jalat, jos työskentelee toimiston ulkopuolella”, nainen sanoi itsekseen.
 
Nainen söi keittonsa ja meni suihkuun. Hän kuuli karkean miesäänen toruvan törkeästi. Kyseessä oli hänen isäpuolensa – ehkä hänen nuorempi veljensä ei halunnut lopettaa videopelien peluuta ja mennä nukkumaan.
 
Nainen avasi oven huoneeseen, jossa äidin matala kuorsaus kaikui ainoana äänenä. Nainen otti kengät jaloistaan ja kiipesi yläsänkyyn varovaisesti. Sänky heilui kuitenkin hieman.
 
”Tulit takaisin. Söitkö jo keittoa?” Kysyjä oli hänen äitinsä.
 
”Söin”, nainen sanoi hiljaa. Äiti käänsi kylkeä ja nukahti uudelleen.
 
Nainen asettautui makaamaan hitaasti jottei löisi päätään kattoon. Hallitus oli rakennuttanut taloja maahanmuuttajien tarpeisiin viisitoista vuotta sitten, ja jotta niihin mahtuisi enemmän asukkaita, katoista oli tehty hyvin matalia. Huoneisiin mahtui vain yksi kerrossänky.
 
Nainen oli asunut talossa yli kymmenen vuotta. Alkuaikoina hän oli nukkunut veljensä kanssa, veli alasängyssä ja nainen ylhäällä. Sisarusten välinen suhde lähentyi näiden nukkumisjärjestelyjen ansiosta. Lapsena veli oli arka ja pelkäsi pimeää, ja siksi sisarukset nukahtivat usein sylikkäin. Muut sanoivat, että nainen oli veljelleen kuin toinen äiti.
 
Sitten sisarukset alkoivat puhua toisilleen yhä vähemmän ja vähemmän. Ajan kuluessa lämpö heidän katseissaan hiipui. Eräänä päivänä nainen avasi huoneen oven ja yllätti veljensä tutkailemasta hänen rintaliivejään. Huomatessaan siskonsa veli heitti liivit nopeasti käsistään.
 
Sisarusten erottaminen tapahtui yläasteen lopun tienoilla. Äiti löysi veljen tyynyn alta Playboy-lehden, jonka yksi sivu oli taitettu. Äiti avasi sen ja löysi kuvan puolialastomasta aasialaisesta pornotähdestä, jonka silmissä oli sisaren piirteitä.
 
Äiti piti asian omana tietonaan, mutta siirsi veljen nukkumaan siitä eteenpäin talon isoon huoneeseen isäpuolen kanssa. Äiti itse nukkui nyt kerrossängyn alapedillä.
 
***
 
Kun nainen oli vielä lapsi, äiti oli kysynyt hänen unelmistaan.
 
Nainen vastasi: ”En aio nukkua kerrossängyssä kun kasvan isoksi.”
 
Äiti hymyili katkerasti. ”Höpsö tyttö. Jos meidänlaisemme ihmiset eivät nuku kerrossängyissä, onko paikkamme sitten kadulla vai missä?”
 
Ja kuinka ollakaan, nainen nukkui kerrossängyssä yhä edelleen. Neljän hengen perheen täytyi tyytyä vain 37 neliömetrin kokoiseen asuntoon.
 
Nainen tiesi, että perhe halusi hänen vielä menevän naimisiin.
 
Äiti kuitenkin rakasti häntä eikä ollut kovin vanhoillinen. Nainen ei ollut mielestään mikään kaunokainen, ja oli siksi huolissaan, ettei pääsisi naimisiin ollenkaan. Äiti naurahti: ”Jos et saa miestä, minä kyllä elätän sinua koko loppuelämäsi ajan.”
 
Myös nainen rakasti äitiään. Äiti elätti perhettään työskentelemällä äyriäisravintolassa. Isäpuoli ei halunnut tehdä töitä eikä edes kyennyt tekemään mitään pitkäkestoisesti ja sai siksi valtion työttömyystukea. Perheen taloudellisen tilanteen vuoksi äiti oli alkanut toivoa, että tytär menisi sittenkin naimisiin.
 
Muutama viikko takaperin nainen oli vaihtamassa vaatteita huoneessaan, kun hän kääntyessään huomasi silmäparin tuijottavan oven raosta.
 
Silmät olivat kapeat miesten silmät. Kahdella perheen miehistä oli sellaiset; toinen pari kuului vanhemmalle, toinen nuoremmalle.
 
Puoliltaöin äiti kinasteli isäpuolen kanssa matalaan ääneen. Yötaivaan yllä ei liikkunut tähdenlentoja, vain äidin hiljainen valitus värisi ilmassa ajoittaisten nyyhkäysten seurana.
 
***
 
Nainen huokaisi syvään.
 
Kova tuulen humina kantautui hänen korviinsa. Vesipisara iski ikkunaa vasten, levisi ja lähti sitten virtaamaan alakuloisesti.
 
Tuuli voimistui voimistumistaan. Ikkuna oli teipattu kiinni, ja vaikkei tuuli päässyt sisälle, ei se myöskään pysynyt kokonaan ulkona. Ikkunalasi helisi kovasti tuulen tuivertaessa sitä vasten. Ääni voimistui äkisti, hiljeni, ja palasi sitten taas voimakkaana. Kuin käheä kuiskaus.
 
Tumma mies palautui naisen mieleen äkisti.

...